Minulla on tapana ihastua herkästi. Ja kun rakastun, niin rakastun vahvasti!

Niin kuin vaikka Vanamoon. Bongasin tuon herkän ystävän mökkitontilta tänä kesänä ensimmäistä kertaa. Joko tapaamisemme aika ei ole ollut aiemmin tai sitten hän on saapunut tiluksille tänä kesänä. Epäilen ensimmäistä, kaikelle on nimittäin aikansa.

Juhannusyönä neppailin kameran kanssa ympäri tonttia, kun linssiin eksyi varsinainen kaunotar. Pituutta ja massaa ei löydy juurikaan, mutta luonnetta ja tunnetta sitäkin enemmän. Ihan ensiksi ihastuin herkkyyteensä ja vasta sitten sain kuulla nimen. Vanamo.

Rakastuin tietenkin myös nimeen. Kukka kasvaa vanamaisena, ohut varsi suikertelee sammalen pinnalla. Nimen keksijä on totisesti osannut hommansa! Tämä kesä jää mieleen helteistään – siitä, että juhannus oli pitkästä aikaa kesän keskellä, ei kesän alussa. Se jää mieleen Vanamosta ja siitä, että näin 33-vuotiaana on totisesti mahdollista löytää uusia rakkauksia metsästä, mökkitontilta, järven rannasta, kun vaan muistaa pitää silmät auki, mielen virkeänä ja kameran asemissa.