Jokaisella meillä on oma tarinamme. Sinulla ja minulla on syymme siihen, miksi toimimme ja ajattelemme tietyllä tavalla. Elämä ja kokemukset ovat muokanneet meidät sellaisiksi, millaisia olemme tällä hetkellä. Nyt haluan kertoa pienen, mutta merkittävän palan omasta tarinastani. Tämä pala on se, joka väsytti, pudotti, lamaannutti ja herätti rohkeuden. Ilman tätä palaa, tätä kokemusta, en olisi minä.

Minä uuvuin.
Tunsin, että se oli tulossa. Elämä oli aivan tavallista, hyvää elämää. Tein juuri niitä asioita, mitä toivoinkin saavani tehdä. Silti uuvuin. Se, että tänään pystyn sanomaan sen ääneen, on kuukausien itsetutkiskelun tulos. Miksi sanon sen tänään ääneen – siihen on enemmän syitä kuin siihen, miksi jättäisin sen sanomatta.

Sanon nyt tämän silläkin uhalla, että minut ymmärretään väärin. Kaikki eivät usko uupumukseen. On laiskuutta, lepsuutta, vetelyyttä tai ehkä pikkuisen heittelevä mielenterveys. On stressiä, unettomuutta, painon nousua, painon laskua, ruokahaluttomuutta, ahmimista, kiukkuisuutta, itkeskelyä tai välinpitämättömyyttä. Mutta ei uupumusta.

Syy siihen, että kaikki eivät usko uupumukseen on yksinkertainen – se kun on kovin vaikea myöntää itselleen. Kun on tottunut olemaan kova ja pärjäävä. Kun on tottunut selvittämään asioita, selviytymään ja tekemään ehkä pikkuisen enemmän, kuin olisi tarve.

Sinä olet sinä ja minä olen minä. Me uuvumme eri asioihin. Uupua voi ulkopuolelta tuleviin odotuksiin tai omiin odotuksiin. Työ, parisuhde, remontti, lapset, rakentaminen, sairaus tai ihan vain tavalliset arjen asiat. Vain uupunut itse tietää syyn uupumiselleen.

Uupumisessa pahinta on se, että se ketale tulee nurkan takaa hiipien. Salakavalasti. Sitä tekee ja hoitaa asioita, enemmän tai vähemmän tyytyväisenä. Elelee arkea ja elämää kohtuullisen hyvällä fiiliksellä ajoittaisista vastoinkäymisistä huolimatta.
Yhtenä päivänä lopulta havahtuu hetkeksi, että nyt ei ole kaikki kunnossa, mutta sitten ilmaantuukin jo tekemistä, joten ajatuksen voi työntää pois mielestä.
Toisena päivänä herää jo useamman kerran tuohon epämääräiseen tunteeseen ja jonkin ajan kuluttua saattaa joutua toteamaan, että voimat vain loppuivat.

Uupumisessa kavalaa on myös se, että väsyneen olon saattaa herätä huomaamaan, mutta ilman työkaluja sille ei osaa tehdä yhtään mitään. Saattaa olla vaikea hahmottaa, mistä uupumus on seurausta – se kun on useasti monen asian summa.

Luin erästä artikkelia, kun silmiini osui lause: Lievästäkin uupumuksesta toipuminen voi kestää kauan, jopa vuoden verran.
Tuon lauseen luettuani napsahti viimeinenkin pala pääkopassani kohdalleen ja vihdoin ymmärsin.

Minä en ollutkaan laiska surkimus, epäonnistuja, voimaton vetelys. Minä olin käyttänyt kahden vuoden energiat yhden vuoden aikana ja kun sama meno jatkui tarpeeksi monta vuotta – energia vain loppui. Uuvuin.

Ensin myönsin sen itselleni. Päätin karsia elämästäni kaiken paitsi sen, mikä on tärkeää. Karsimisen jälkeen jäljelle jäi perheeni ja läheiseni. Karsin sellaisetkin asiat, joita en olisi halunnut karsia. Tajusin, että siinä hetkessä auttaa vain karsiminen, aika ja itsetutkiskelu. Oli aika laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.

Sitten myönsin sen läheisilleni. Epäilyksistäni huolimatta minua ei hyljätty siksi, että olen vain ihminen ja välillä heikko. Siitä rohkaistuneena kerroin asiasta myös sellaisille ihmisille, joita en tuntenut vielä kovin hyvin. Hekään eivät – muutamaa poikkeusta lukuunottamatta – suoranaisesti sylkeneet naamalleni, vaan olivat enemmän tai vähemmän, että aha. Ja nyt tänään kirjoitan tähän kenen tahansa nähtäväksi, että minä uuvuin.

Se, miksi kirjoitan. En siksi, että saisin sääliä tai kerjäisin ymmärrystä. Minulle riittää oikein hyvin se, että ymmärrän itse itseäni suurimman osan ajasta. Kirjoitan siksi, että asian esiin nostaminen on herättänyt paljon hyviä keskusteluja läheisteni kanssa. Niin kovin moni uupuu – kokee olevansa epäonnistunut, kun ei jaksa.

Opin omasta uupumuksestani monta asiaa, mutta varsinkin sen, että kukaan ei ole niin kova, etteikö voisi uupua. Opin myös sen, että minä itse määrittelen omat voimavarani. Jos pääni sisällä pieni ääni huutaa epätoivoisesti, että en jaksa, rauhoitu – niin kuuntelen sitä. Vaikka joku toinen tekisi tuon saman asian noin vain, puolta kovemmalla sykkeellä. Kukaan muu kun ei näe tai kuule pääni sisälle, vain minä itse.

Uupunut tarvitsee kuuntelijan, joka ei vähättele. Mutta ongelmat pitää ratkaista itse.

Tänään minä olen antanut itselleni anteeksi sen, että olen vain ihminen.

Välillä heikko, kannateltava. Useammin kuitenkin vahva, kannatteleva.

Toivon, että korttini voisivat koskettaa, lohduttaa tai antaa voimaa. Toivon, että jokainen sitä tarvitseva voisi löytää korteistani itselleen oman merkityksensä. Toivon ja uskon, että joskus yksi lause voi pelastaa kokonaisen elämän. Herättää ajattelemaan, miettimään ja erityisesti tuntemaan. Sinä olet sen arvoinen.

<3