Ensimmäinen korttisarjani oli helppo tehdä. Halusin tehdä jotain sellaista, joka asuu syvällä meissä jokaisessa suomalaisessa. Meihin on sisäänkirjoitettu rakkaus luontoon. Toisissa se tuntuu ja näkyy vahvemmin kuin toisissa, mutta siellä jossain syvällä rintapielessä se lymyää. Jos emme nyt jokainen suoranaisesti mitään eränkävijöitä ole, niin pikkuisen taitaa sydän kuitenkin sykähtää, kun katselemme liplattavaa järvenpintaa tai valon leikkiä syksyisessä metsässä.

Oma suhteeni metsään on sellainen hellä. En totisesti ole mikään luontotuntija. En pahemmin tunnista kasveja tai eläimiä nimeltä, mutta rakastan metsän rauhoittavaa vaikutusta ja elämää eri vuodenaikoina. Käyn metsässä kävelemässä kun kaipaan rauhaa, poimin minikorillisen marjoja tai sieniä. En ole  mikään himomarjastaja, ilmeisesti olen siihen hommaan ihan liian laiska. Pidän kuitenkin siitä ajatuksesta, että edes osa pakastimen marjoista on omin käsin poimittu. Määrän ei tarvitse olla suuri, parikin litraa riittää saamaan aikaan uusia metsämuistoja ja hyvän mielen kokemuksia.

Minua häiritsee hieman se ajatus, että ihmisen pitäisi olla jotain tai olla olematta. On ihan ok käydä metsässä kymmenen vuoden välein ja eksyä joka kerta. Tai sitten talsia metsässä päivittäin ja tuntea jokainen puu ja kasvi. Minä olen jossain siinä välillä. Toisinaan menee pitkiäkin aikoja, kuukausia, että en edes muista metsän olemassaoloa. Mutta sitten kun muistan ja menen, niin huomaan, miten paljon olenkaan metsän rauhaa kaivannut.

Ei sinne metsään tarvitse kenenkään mennä, jos ei siltä tunnu. En minäkään ole mikään suoranainen puunhalaaja. Käyn pikemminkin hoitamassa mieltäni ja suhdettani luontoon, kun käppäilen hieman metsässä. Kun menen yksi metsään saatan istua kuusen alla ja selata sähköpostia. Toisinaan otan kameran mukaan ja vartavasten yritän tavoittaa metsän tunnelman muistikortille. Monesti menemme metsään perheen kanssa ja silloin minä olen päättänyt ikuistaa asiat enemmän muistiin, kuin muistikortille. Metsä kyllä ottaa vastaan somettajankin ja tekniset härvelit saattaa jäädä pois itsestään jossain kohtaa, kun huomaa, että metsä itsessään on eräänlainen sosiaalinen media sekin. Uskon kuitenkin, että onpa ihminen metsässä viihtyvä tai sitten ei, niin erilaisia perisuomalaisia tuntemuksia kotoisa vihreä havumetsä kuitenkin herättää.

Metsäretkellä parasta on tuoksut, rauha ja tietenkin eväät. Unohtamatta niitä hetkiä, kun vahingossa löytää oman salaisen kantarellipaikan!

 

 

 

Vastaa